Iltapäivällä laskeuduttiin turvallisesti ryanairin koneella Standstediin. Lento oli jopa minun mielestä hyvä, vain vähän pieniä tärinöitä ja kummallisia ääniä ja paljon hienoja pilviä. Me lennettiin yhdessä  Kaisan kanssa, joka oli matkalla Manchesteriin ja ajatteli koko ajan näkevänsä tohtori sykerön puun siellä pilvien välissä (niinpä). Stanstedistä bussilla Liverpoll streetille, josta metrolla ja toisella ja kolmennella jne. lopulta Whittoniin, joka on melko kaukana lounais Lontoossa. Meille kävi siis mahtava tuuri ja metrot oli osittain lakossa, joten ne vuorot mitkä kulki oli ”aika” täynnä ja osa reiteistä oli kokonaan suljettu. Se olis voinut olla ihan ok, ilman niitä ruuhkaan sopimattomia jättimäisiä laukkuja, jotka oli pakattu poksahtamispisteeseen. Emmillä oli järkevänä ihmisenä rinkka, mutta minä kun en sellaista omista niin ajattelin sitten ottaa sellaisen urheilulaukun, näppärää. 20 kg urheilulaukussa, jonka saa kyllä selkään, mutta verenkierto loppuu käsistä arviolta 1,4 minuutin kohdalla. Siellä metrossa oli melko helppo siirtää sitä laukkua tai vaihtaa asentoa.  Olisin mielelläni ilahduttanut teitä kuvalla tuosta tilanteesta. Mutta uskon, että voitte kuvitella kuvan, jossa näkyis laukkua, ihmisiä, raajoja, lisää ihmisiä ja ehkä mun pullistunut silmä.

Lopulta pääsimme matkamme päähän Whittoniin Joanin luokse mukanamme take awey fish & chips annokset. Mahtavaa. Joan on siis tuomari, jota emme ennalta tunteneet vaan hän tarjoutui ystävällisesti ottamaan meidät luokseen ensimmäiseksi viikoksi, jotta saamme asiat järjestettyä. Tosi hyvä juttu varsinkin sosialisoitumisen kannalta, tuomareiden on hyvä tuntea muita tuomareita. Niin se menee. Siinä sitten syötiin fish & chipsiä ja katottiin viikonlopun rugbykoostetta. Ei hullumpaa.