Lauantaina oli Emmin eka tuomarointi Woodford rugby clubilla: Woodford rugby club IIII vs. Stanford II. Taso seiskadivari.  Peli alkoi kolmelta kuten ilmeisesti kaikki lauantai pelit, jollei toisin ilmoiteta. Systeemi toimii ilmeisesti siis niin, että keskiviikkoisin on yliopistopelejä, lauantaisin miesten ja sunnuntaisin naisten sekä junnujen.  Pelin alkamisajankohta on usein sama esim. saman klubin eritasoisilla joukkueilla, joten yhtäaikaisesti pyörii monta peliä. Siksiköhän kaikki rugbyklubit tarvii täällä niin monta kenttää J

Woodford rugby club oli mukavanoloinen klubi koilis-itä Lontoossa, jossa oli kaksi kenttää ja mukava klubitalo baareineen ja mitä näitä nyt on. Sää mitä mainioin ja mukavaa rugby fiilistä ilmassa. Katselin joukkueiden lämppiä ja odottelin pelin alkua. Klubitalolla useat tuntuivat olevan kiinnostuneita uudesta kansainvälisestä tuomarista, hauskaa.

Peli oli tasollisesti aika vaihtelevaa, pelissä oli hyviä yksilösuorituksia ja jatkuvuutta, mutta paljon myös liian pitkään yksin yrittämistä eikä palaajien kuntotaso ollut mitenkään huippu. Uskon että suomen parhaimmat miesten joukkueet olisivat kyllä pärjänneet tai ainakin olisi ollut hyvä taisto.  Molemmissa joukkueissa oli aika paljon kokeneita kehäkettuja ja toisaalta taas melko nuoria kavereita. Emmi suoriutui tehtävästään hyvin, vaikka minun olikin välillä vaikea katsoa, kun jännitin niin kovasti, minusta ei ikinä kyllä tulisi tuomaria. Toisella puoliajalla Emmin tuomarointia tuli seuraamaan tuomariarvioitsija, joka peli jälkeen antoi sitten palautetta. Hyvä systeemi, koska se mahdollistaa kehittymisen.  Pelin jälkeen klubitalolla oli ruokaa ja juomaa tarjolla ja tuomarilla oli kysyntää. Hyvä päivä.

Huomenna pelaamaan. Nyt nukkumaan.

Sunnuntai pelipäivä. Hämmentävää, kun ei oikein yhtään tiedä mitä odottaa. Ei tiedä pääseekö kentälle, ei tiedä mihin on menossa tai ketä vastaan pelaamassa eikä juuri tiedä kenen kanssa on pelaamassa. Sentään laji on tuttu, toivottavasti.

Vieraspelimme oli Hovessa, joka on rantakaupunki aivan Etelä-Englannissa, pääsimme siis näkemään myös Atlantin siinä sivussa. Peliin valmistavat lämmittelyt menee meidän joukkueessa kutakuinkin niin, että aluksi kevyttä touchia, lyhyitä spurtteja, reaktiolähtöjä, koordinaatioita ja venyttelyjä. Team run backit ja forwardit erikseen ja yhdessä ja lopuksi isot hitit patjoihin eli aika perus setti, tosin hieman lyhyempänä kuin mihin olen tottunut, vain n. 30 minuuttia. Hartioita ei erikseen mitenkään lämmitellä vaan ne tulee siinä sivussa jos/kun tulee.

Pelin katsominen sivusta oli aluksi hyvin mielenkiintoista, kun ei yhtään tavallaan tiennyt mitä odottaa. Aika pian tuli kuitenkin jo sellainen olotila, että en jaksa enää vain katsoa, pääsisinpä kentälle, pääsisinpä kentälle… Pääsin kentälle 50min kohdalla, kun meidän kymppi sai vähän iskua. Minut laitettiin 13sta. Tuossa vaiheessa peli oli 5-0 meille. Melko pian se olikin 5-10 vastustajalle. En kuitenkaan usko, että se johtui (vain)minusta, vaikka se saattaa siltä kuulostaa J Emmi tuli kentälle 14sta kun peliaikaa oli jäljellä noin 10min. Meidän backlinja oli selkeästi nopeampi kuin vastustajan, mutta viimeistely ontui. Kaiken kaikkiaan me olimme selkeästi parempia, mutta pisteet ratkaisee. Pelasimme hyvin pelin lopun ja saimme tasoitettua pelin 10-10, mikä jäi myös lopputulokseksi.

Pelin taso ei ollut minusta mitenkään järjettömästi parempi kuin meillä Suomessa. Se missä me suomessa ehkä hävitään on yksilötaitojen taso (esim. syöttöjen pituus, taklausvarmuus yms.) ja kokemuksen tuomassa reagoinnissa esim. kun pallo tulee ulos ruckista tai scrumista ja ehkä kikkakolmosissa, mitä meillä ei yksilöinä hirveästi ole. Kuntotasonsa puolesta kakkostason joukkueet eivät ole hirveästi vakuuttaneet.